Alakulo ja sen kanssa eläminen

Viimeisimpiä rajuja masennusjaksoja mulla on ollut viimeksi lokakuusta 2014 vuoteen 2015. Nyt kuitenkin tuntuu että alakuloisuus on nostanut päätään, ja oon koittanut diilata sen kanssa kaikin mahdollisin keinoin. Ahdistavat ja masentavat ajatukset ainakin yleensä liittyvät mulla siihen, että mietin tulevaisuutta. Ne ajatukset on myös eksistentiaalisia, ja koen ettei niitä ehkä ratkaista sormia napsauttamalla. Olemassa olo, miksi, miksi, miksi… Siinäpä vasta ajatus, ihana ja kamala samaan aikaan. Täytyy tapahtua jotain elämää mullistavaa ja suurta ajattelua jotta saan ajatukset rullaamaan normaalilla ja terveellä tavalla. Pitää pysähtyä.  Hengittää.

Ylhäällä muutama video joista oon itse kokenut apua. Tässä myös eräs blogipostaus, joka samaan aikaan ahdisti mutta antoi hieman toivoa.

tumblr_oyurgzlcqb1sm41mbo1_1280

Kuva täältä

12. joulukuuta 2017 klo 22.36
”Voimakas, tumman sininen polttava kipu
se valtasi rintakehän 
Mietin meitä, mietin kuinka molemmissa meissä
arvostuksen liekki sammui
Siihen oli kaadettu päälle vettä 
niin ettei se enää hetkeen siitä syttyisi.
Sanoit jotain, ja provosoiduin siitä
Kuulin sävyistä syyllistyksen ja reagoin
Sinä teit samoin
Kummankin sukunimet ovessa, miten kaikesta tulikin niin virallista?
Ei vaan voi ottaa ja lähteä
Pitää pakata.
Mietin meitä, muiden ihmisten mielipiteitä
Mielipiteitä minuta ja siitä kuinka en ollut sopiva
En mihinkään mutta en ainakaan sinulle
Rinnassa poltteli vääryyden tunne ja se esti kyyneleet
Itketti mutta pidin kaiken sisällä
Mietin meitä.

tumblr_p1d360KV4i1vu7kv8o1_500

Kuva täältä

 

Runous ja kirjoittaminen on ollut mulle pelastumiskeino, henkireikä. Ahdistusta on voinut konkretisoida sillä tavoin, ja sitä on voinut kuvailla värikkäästi. Sain joululahjaksi ihka ensimmäisen runokirjani, Itke minulle taivas Maiju Voutilaiselta. Seurasin pitkään Maijun blogia, hän kirjoitti sinne usein runoutta ja pidin siitä kovasti. Luin runokirjan yhdeltä istumalta ja itkin vaan.

23. heinäkuuta 2017 klo 1.58    – Kirje
”Musta tuntuu että olen mustasukkaisuus. Mä olen se. Ja mä tukahdutan sut.
Mä tukahdutan sut koska aina kun et ole mun kuristavassa pihtiotteessa mua alkaa ahdistaa ja puran sen ja sä et ansaitse sitä. En ansaitse sua. En ansaitse mitään. En osaa luottaa. En sinuun, en minuun, en meihin, en kehenkään. Enkä tiedä edes miksi. Kontrollin menettäminen kaikkien rakkaiden ihmisten suhteen tuntuu maailmanlopulta. Siltä että sisälläni olisi loputon määrä vihaa ja se on pakko kanavoida. Ja yleensä kanavoin sen ihmiseen joka vähiten ansaitsee tai odottaa. Eli sinuun. Joskus pystyn kanavoimaan vihani kirjoittamalla, ja silloin tunnen onnistumista. Etten olekkaan ihmishirviö. Jälkikäteen luen kirjoituksia joita olen harkinnut sulle sanoa. Se saa mut monesti itkun partaalle, että voin edes harkita sanovani jotain niin kamalaa jolle kulle jota rakastan niin kovasti enkä halua menettää. Jotain tapahtuu sillä hetkellä kun pohjaton viha sumentaa aivot. Ja olen siitä aivan äärettömän a) surullinen ja b) pahoillani.”

Mutta jos tänne blogin puolelle ei ilmesty postauksia, niin se johtuu yksinkertaisesti siitä että tällä hetkellä on vähän vaikeaa diilata tietynlaisten olotilojen kanssa. Hyvää alkanutta vuotta 2018 kaikille, ja paljon voimia! ❤

– Eveliina

kakka

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s