Lainauksia päiväkirjastani

25.2.2015 Keskiviikko

Tuttu ja turvallinen Ahdistus

Haluun kirjottaa tästä aiheesta koska se koskettaa mua tällä hetkellä. Mulla oli lääkityksen aloitettuani useita viikkoja tosi hyvä ja aurinkoinen olo. Myös useita kertoja ihmettelin että miksei mua ahdista mikään? Täytyyhän nyt joku olla huonosti. No, pikku hiljaa tää ajatus sai mut avartamaan sitä kirottua ovea ahdistuksen maailmaan. Ovessa lukee ”Tuttu ja turvallinen Ahdistus.” Sillä hetkellä kun olin elänyt täysin vieraassa maailmassa itselleni, maailmassa jossa en tuntenut ahdistusta.
Vilkaisin varovasti huoneeseen, jossa ennen vietin aikaani. Säikähdin, katsoin pois, mutta jätin oven raolleen. Ahdistus, masentavat ajatukset, kuolema. Ahdistus on samanlainen asia mulle kuin tupakkariippuvuus. Mitä teen jos mua ei ahdista? Ja sen takia päädyn ahdistumaan. Todellisuudessa en tarvitse sitä mihinkään. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka eivät tarvitse sitä mihinkään. Ja minä aion olla yksi heistä.

20.9.2015 Sunnuntai

Loppujen lopuksi se mikä tekee onnelliseksi, on täysin tai ainakin 98% kiinni siitä miten suhtaudut mihinkin. Jos on päättänyt olla vaativa, siis sen suhteen mitä onnellisuus vaatii, voi se olla aika haastavaa. Harva normaali ihminen tekee arkena mitään mieltä räjäyttävää. Jotkut ei tee edes viikonloppuna. Silti se on ihan okei. Ne on onnellisia silti. Koska ne hyväksyy sen, että on ihan okei vaan vaikkapa olla. Rankan päivän jälkeen vaan tulla kotiin ja löhötä sohvalla. Tai mitä ikinä. Joku saattaa tehdä jotain muuta, käydä lenkillä tms. Pointti on se, että tylsää arkea ei ole olemassakaan. Se tylsyys lähtee ihan sinusta itsestä. Jokainen määrittelee itselleen mikä on tylsää. Pyrin (minun mielestäni) ”tylsinä” päivinä ottaa löhöilystä kaiken irti. Joskus on ihan kivaa pyhittää viikonloput hyvälle ruualle ja tvlle. Minulle onnellisuus on sellainen asia, joka lähtee hyväksynnästä. Tietysti välillä on paskaa, jolloin on vaikeaa hyväksyä mitään. Ei aina tarvii. Mutta muista: Onnellisuus lähtee sinusta. Mitä matalampi kynnys (mitä vähemmän vaadit) sitä isompi riski olla onnellinen.

 

Hassua miten hyvin oon osannut kirjoittaa onnellisuudesta, vaikka tuossa vaiheessa mulla ei ollut siitä mitään hajua.


24.11.2015

Vihreä tukkainen tyttö ahdistunut
Suojasi kaiken vihaisen ilmeen taa
Samaistuin joka sanaan
Joka tuli ulos
Tunsin tuskan, tietämättömyyden
Tiesin mitä hän kävi läpi
Juuri silläkin hetkellä
Halusin vain halata, kaataa kaiken
tietämykseni, rakastaa
Uskaltanut en, suojakuori oli liian
paksu, en päässyt lähelle
Katselin vain.”

___________________________________

20.10.2015

Tunsin aamun tunnun
Raskaista luomista
Pettyneisiin huokauksiin
Jokainen odotti edesmennyttä kesää
Kesää joka oli juuri hetki sitten
Aamun pikkutunneilla vaihtunut
huurteiseen aamukasteeseen
Aamupakkaseen
Luomet painoivat enemmän kuin koskaan.

___________________________________

”Joissain ihmisissä ei näe mitään
ja jos liikaa yrittää nähdä jotain
Menettää kykynsä nähdä.”

kakkaKUVAT: GOOGLE

Aamuherätyksien vaikeus

Kello soi. 5.45. Zzz.. Mitä v****a? Miksi mä olen hereillä tähän aikaan..

Eilen starttasi osaltani viimeinen kouluvuosi, jippii. Oli jotenkin erityisen hankalaa päästä ylös sängystä, vaikka olin tavallaan innoissani. Olen siitä ehkä vähän outo, että rakastan arkea. Ideaa siitä, että jokainen rakentaa oman arkensa. Aina olen nostanut hattua heille, jotka jaksavat kahdeksan tuntisen työ/koulupäivän jälkeen tehdä ylipäätään mitään. Saati pyörittää perhettä.

Kunnes tajusin, että omasta päästähän se on kiinni. Jos tuntuu ettei aika riitä kaikkeen, niin se pitää pistää riittämään. Mun arki on yleensä todella aikataulutettua. Oikeastaan sillä tavalla saan sen sujumaan. Mun täytyy saada todella tarkkaan ja järjestelmällisesti tietää mitä seuraavana päivänä tapahtuu. Ja niihin suunnitelmiin jos tulee muutos, niin mun pään sisäinen organisoinnin perfektionisti saa paniikkikohtauksen. Koulun jälkeen yleensä koomailen, tai vaihtoehtoisesti menen johonkin ja nään ystäviä tai perhettä. Yleensä ensimmäinen vaihtoehto. Sen jälkeen on päivän liikunnan vuoro, raahaudun (lue: puoliväkisin) lenkille. Siitä saan taas lisäenergiaa, jonka jälkeen voinkin vielä tehdä jotain. Tiedostan, että illalla tarvitsen paljon aikaa rauhoittuakseni. Sitten vain otan oman aikani siihen, ei sen kummempaa.

Mutta silti vaivaa yksi asia. Nimittäin se, että miksi ihmeessä mun on niin vaikeaa nousta sängystä aamuisin? Aina tuntuu paremmalta vaihtoehdolta jäädä vaan nukkumaan. Vaikka saisin jopa yhdeksän tuntia unta, silti tuntuu ettei se riitä. Aamut on niin vaikeita, että varaan muutaman tunnin heräämiseen ja kouluun siirtymiseen. Koska kiire aiheuttaa stressiä, ja se voi pahimmassa tapauksessa pilata koko päivän. Siksi.

Koulun terveydenhoitajakin sanoi joskus, että tarvitsisin henkilökohtaisen perseelle potkijan. Jonkun joka repii mut sängystä ylös, pakottaa mut kouluun ja tsemppaa sosiaalisiin tilanteisiin. Vaikka yleensä olen itseni pahin orjapiiskuri. Koulun suhteen tilanne on eri. Ketään vapaaehtoisia?

Hyvää syksyä, ja tsemppiä aamuherätyksiin.
Shit.

kakka