Mitä naiset näkevät miehissä?

Millähän sanoilla sitä kuuluisi aloittaa? Tuli inspiraatio kirjoittaa tästä aiheesta, samalla kun kuuntelen sivukorvalla Miskan  tuuletuksia ja manauksia. Tässä pitää tietää että jalkapallon EM-kisat siis pauhaa telkkarista kovalla volyymilla. (Tää on kova juttu hei.)

13414492_1076830192383906_253199321_n

Rupesin miettimään, mitä me naiset nähdään miehissä? Oma miekkoseni on aivan sairaan hajamielinen, joten välillä (lue: lähes aina) pitää tarkistella että onhan kaikki tavarat nyt varmasti mukana. Syyllistävä sormi myös osoittaa lähes poikkeuksetta minun suuntaani, jos jokin tavara on jäänyt matkasta. Basically pitää huolehtia kahden ihmisen tavaroista. Ja kahden ihmisen menoista. Olen kävelevä kalenteri. Tajusin juuri kuulostavani aivan helvetin katkeralta, älkää käsittäkö väärin. Anyways, jollain sairaalla tavalla rakastan sitä. Mikä sitten saa meidät naiset heittäytymään tähän äidin rooliin, ja vielä nauttimaan siitä? Vapaaehtoisesti? Kertokaa mulle pliis.

Olen jo itsessään todella rakastava ja huolehtiva ihminen. Luulenpa, että sillä on vaikutusta tähän asiaan. Haluan huolehtia.

Olemme Miskan kanssa miettineet moneen otteeseen, että mitä me naiset oikein nähdään miehissä. Meidän suhteessa tuntuu kuin sukupuoliroolit olisi kääntyneet toisinpäin. Miska sovittaa kaupassa vaatteita, ja minä odotan ulkopuolella samalla maristen että joko lähdetään. Miska valitsee siiderin, minä kaljan. (Ei sillä että kalja olisi vain miehille.)
Olen meidän suhteen mies. ”Suomalainen mies puhuu vähän mutta asiaa.”
Näitä esimerkkejä on valehtelematta enemmän kuin nämä kaksi. En vain saa päähän.

Yritän kovasti pohtia, että mihin asioihin kiinnitän miehissä huomioni. Mitkä ovat kriteerini? Ehkä tähän voisi vastata ympäripyöreästi. Kiinnitän huomioni miehissä (kuin myös naisissa) luotettavuuteen, rehellisyyteen, käytöstapoihin, ystävällisyyteen. Valehtelisin jos sanoisin, ettei ulkonäkö vaikuta ollenkaan. Tottakai se vaikuttaa, mutta ei sillä oikeastaan ole minulle painoarvoa juuri lainkaan. En ikinä jaksaisi olla hyvännäköisen kusipään kanssa. En varmaan ikinä oppisi rakastamaan sellaista ihmistä.

Tällä hetkellä kainalossa siis mies. Mies joka on aivan hulluna jalkapalloon. Minulle aivan uusi laji. En oikeastaan edes seuraa urheilua, koska suoraan sanottuna se ei kiinnosta ollenkaan. Miskan matseihin olen kuitenkin jaksanut raahautua, haluan tehdä sen rakkaan ihmisen vuoksi. Näyttää että näen vaivaa. Miska on vähän hölmö. Välillä katson vierestä kun se tekee hölmöjä juttuja. Silti jostain syystä rakastun vaan syvemmin sekunti sekunnilta.

Ja hei, te naiset. Tämä postaushan ei varsinaisesti vastannut kysymykseen. Valitettavasti ei minulle ole vastausta tähän kysymykseen. Ehkä se vastaus löytyy jokaisen sydämestä. Jokaisella on varmasti omat syynsä.

Laitan nyt läppärin pois, mutta sanon vielä tämän. Olen aivan helvetin onnellinen.

kakka

We all go a little mad sometimes.
XO

”I wish I was special, but I’m just a creep”

Liian usein kuulen mulle sanottavan ”En mä jaksa nyt selittää, kun et sä tajua näiden päälle mitään…”  Oonko ainoa? Välillä se harmittaa, kun haluaisin tajuta. Haluaisin, että mulle selitetään. Enhän mä muuten voi oppia mitään. Ongelmahan on se, että en tiedä mihin kuulun. Tiedän olevani musikaalinen. Mutta olenko tarpeeksi musikaalinen, että voin sanoa olevani musikaalinen? Tai että olenko tarpeeksi jotain X että keskustelun aiheita riittää samankaltaisten kanssa? Tämän ongelman kanssa oon paininut tässä lähivuosina. Sen takia mulla onkin paljon vaikeuksia löytää uusia ystäviä. En tiedä millainen olen.

1-6474823721_1d8d75fa98_b-001

Tiedän suurin pirtein millaisista asioista itse pidän. Tykkään kuunnella raskasta musiikkia, mutta joskus (..ja ehkä liian usein) kuuntelen massamusiikkia. Eli en periaatteessa voi sanoa että olisin uskollinen metallimusiikin kuuntelija. En kuulu siis siihenkään ryhmään.

Tykkään lukea, ja kirjoittaa. Silti kun tulee puhetta kirjoihin liittyen – en tiedä niistäkään tarpeeksi. Tunnen liian usein itseni ulkopuoliseksi. Tuntuu kun en kuuluisi mihinkään. Mistä aiheesta tietäisin tarpeeksi, että voin sanoa kuuluvani johonkin ryhmään? Kun en tiedä.

1-6474823721_1d8d75fa98_b

Seurustelusuhteissa olen aika pelokas. Milloinkohan toi toinen tajuaa että oon tylsä, eikä mussa oo mitään sellaista mitä se toivoo? Milloinkohan se tajuaa ettei oo mitään yhteistä..?
Mulle pelko siitä, että kumppani ihastuu kaveriini on realistinen. Surullista eikö? Noh, mulla on kokemusta tästäkin. Sen takia pelkoni on aiheellinen. Usein mua ei ymmärretä.
Ongelma on juuri siinä, ettei mulla ole yhteistä juurikaan kenenkään kanssa. Koen että mulle ei ehkä ole ketään kenen kanssa klikkaisi täydellisesti. Että oon vaan jokaisen ihmisen elämässä pienenä välivaiheena. Mikä mun rooli on tässä elämässä?

Se on sinänsä aika hassua, koska olen aina ollut aika varma siitä että millainen haluan olla, mihin tieni johtaa ja niin edelleen. Kuulen usein olevani määrätietoinen.
Kuitenkin voin myös samaan aikaan huomata, että oikeastaan mun jokainen kaveri on jollakin tapaa täysin erilainen. Mussa itsessä on niin montaa eri piirrettä, että niin on myös mun ystävissä. Toinen on arkaa sorttia, toinen puhuu taukoamatta. Toinen kuuntelee massamusiikkia, toinen kuuntelee metallia. Toinen on pinnallinen, toinen miettii henkeviä. Silti viihdyn niiden kaikkien kanssa. Melkeinpä silti jokaisessa ystävyyssuhteessa minulle on ilmaistu epäsuorasti/suorasti, että ”Sä et varmaan tajua nyt tän päälle.”  Ja se jos joku on oikeasti tosi loukkaavaa.

Onko ketään muita jotka kamppailee liian keskivertoisuuden kourissa? Tai mun tapauksessa varmaan alle keskivertoisuuden…

P.S  Sanoitukset on napattu kappaleesta Radiohead – Creep .

kakka

We all go a little mad sometimes